Lauri Lehtoruusu: Asumiskeskustelua ilman asukkaita

Aivopestyjä uhreja ja masokisteja vai vaihtokauppa neliöiden ja sijainnin välillä? Pienasuntokeskustelu jyllää, mutta kenen äänellä? Lauri Lehtoruusu pohtii blogitekstissään, käydäänkö keskustelu pienasunnoista ilman asukkaiden näkökulmaa.

Pienasunnot ovat herättäneet SATOn StudioKotien siivittämänä paljon keskustelua. Ne on jo ennättänyt tuomita professori, pääkirjoitustoimittaja ja viimeisimpänä Helsingin Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja Annimari Sipilä. Sipilä pohtii sunnuntaisessa kolumnissaan, miten suomalaiset on saatu aivopestyä hyväksymään pienet asunnot ja arvelee niiden asukkaita masokisteiksi. Allekirjoittaisivatko asukkaat nämä luonnehdinnat?

Asumisen keskustelussa asukkaiden ääni jää usein asiantuntijavallan ja mediavaikuttajien alle. Jos mielipidettä pienasunnoista kysyttäisiin niiden asukkailta tai 750:lta StudioKotia hakeneelta, voisi näkemys olla toisenlainen. Sipilän arvelemien masokistien sijaan saattaisi löytyä hedonisteja, jotka panostavat mieluummin ravintolaillallisiin kuin imurointiin ja keräävät ennemmin lentokilometrejä ulkomaanmatkoilta kuin tavaroita nurkkiin. Toki usein taustalla on myös kukkaron kantokyky, mutta – käsi sydämellä – kuinka moni on joskus valinnut asuntoa vailla talouden sanelemia reunaehtoja? Taloudelliset realiteetit eivät myöskään ratkea tuohtumalla StudioKodeista, eli pääkaupunkiseudun ainoista markkinaehtoisista yksiöistä, joita voi vuokrata likimain yleisen asumistuen enimmäisasumismenojen puitteissa. Tai siis voisi vuokrata, jos niitä olisi tarjolla enemmän kuin nyt poikkeusluvalla toteutettavat 65 asuntoa.

Asukkaiden sivuuttaminen ei ole tuore ilmiö asumista koskevassa keskustelussa. Asunto-olosuhteiden arvioinnissa on pitkä perinne siitä, että asiantuntijoiden arvio ohittaa asukkaan kokemuksen. Viranomaiset raivasivat kokonaisia soveltumattomiksi katsomiaan asuinalueita vastoin asukkaiden tahtoa Briteissä 1960-luvulla (Davies, 1972, viitattu lähteessä Clapham 2005). Asumisen laadulle on kehitetty erilaisia objektiivisia mittareita, vaikka välillä niiden on todettu vastaavan heikosti asukkaiden itsensä laatukokemusta (esimerkiksi Brittien Housing Quality Indicators, jotka Wheelerin, 2004, mukaan eivät korreloineet asukkaiden laatuarvioiden kanssa lainkaan). Asumisen vähimmäisstandardit ovat sosiaalinen konstruktio, jossa voi heijastua enemmän sääntelijän asumiskulttuuri kuin asukkaan tarpeet. Asukkaat pelastetaan sopimattomilta asuinoloilta, muttei malteta kysyä asukkailta kaipaavatko nämä pelastamista.

Sama holhoava perinne heijastuu nykyiseen pienasuntokeskusteluun. Pienten asuntojen rakentamista vastustetaan, vaikka monet pienten asuntojen asukkaista olisivat vallan tyytyväisiä asumiseensa. Pienasuntokeskustelussa asukkaalle on jätetty passiivisen uhrin rooli. Usein syntipukkina ovat abstraktit markkinavoimat, joita Sipilän kolumnissa taitaa edustaa ”asumisen ylijumala Grynderi”. Mutta onko holhoava asenne perusteltu?

Monelle pieni asunto voi olla myönteinen valinta: mahdollisuus päästä paremmalle sijainnille budjettirajoitteesta huolimatta. Osa etsii väliaikaista asumista tai käyttää asuntoa lähinnä nukkumiseen, jolloin jokainen ylimääräinen neliö on turha rahanreikä. Pienten asuntojen kysyntä ei ole vain markkinoiden sanelemaa, sillä myös tuetussa asuntokannassa, jossa vuokrat määräytyvät omakustannusperiaatteella, olisi kysyntää pienille tehoyksiöille. Myös osa asukkaiden edustajista näkee pienasunnot hyvänä ratkaisuna. Esimerkiksi korkeakouluopiskelijoita edustavat Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ja Suomen opiskelijakuntien liitto – SAMOK kannattavat vähimmäiskokosääntelyn lieventämistä opiskelija-asunnoissa.  

Pienasuntokeskustelu kaipaisi kovasti asukasnäkökulmaa. Ollaanko pienasuntojen asukkaille valmiita antamaan muitakin kuin aivopestyjen uhrien tai masokistien rooleja? Onko asiantuntijoiden ja media-auktoriteettien viesti pienasuntojen asukkaille todella, että heidän asumisvalintansa ovat vääriä? Viime kädessä asumisen laatu on subjektiivinen kokemus, jonka voi määritellä vain asukas.

Lähteet:

Clapham, D. (2005). The meaning of housing: A pathways approach. Policy Press. 
Davies, J. G. (1972). The evangelistic bureaucrat. London: Tavistock. 
Wheeler, P. (2004). Housing quality indicators in practice. Teoksessa Macmillan S. (toim.): Designing Better Buildings: Quality and Value in the Built Environment, 206.