Vaikeita valintoja, yksinkertaista keskustelua

Asunnon ja kumppanin valinnat ovat elämän isoimpia päätöksiä. Lauri Lehtoruusu pohtii blogitekstissään, mikä yhdistää tapaa, joilla näitä ruoditaan julkisessa keskustelussa. Vastaako tämä tapa oikeaa koettua todellisuutta – vai yksinkertaistaa sitä suotta? Julkisen keskustelun ja valintojen välillä on takaisinkytkentä, kun ympäröivä diskurssi heijastuu ihmisten päätöksiin. Pahimmillaan yksinkertaistava diskurssi voi johtaa yksinkertaistuviin valintoihin – sitä saa mitä tilaa!

Asunnon ja kumppanin valinnat ovat molemmat elämän isoimpia päätöksiä. Siksi molemmat ovat myös julkisen keskustelun kestosuosikkeja – hyvässä ja pahassa. Hiljattaisiin esimerkkeihin lukeutuvat muun muassa SP-kotien kyselyyn perustuva juttu nuorten asumishaaveista ja Iltalehden hämmästely, miksi romanttinen mies on sinkku. Tuoreimpana aiheiden ampiaispesää sorkkivat Apunen ja Maliranta, jotka käsittelivät podcastissään parinvalintaa taloustieteen näkökulmasta. Uskaltauduinkin siksi kirjoittamaan herkästä aiheesta: mitä yhteistä on tavassa, jolla asunnon ja kumppanin valintaa käsitellään julkisuudessa ja vastaako tämä tapa oikeaa koettua todellisuutta?

Molemmissa julkinen keskustelu liittyy usein toiveisiin. SP-kotien kysely kartoitti nuorten asumistoiveita, ilmaistuja asumispreferenssejä. Preferenssikeskustelun taustalla on yksinkertainen ajatusmalli: ihmisillä on preferenssejä ja valinta syntyy, kun ne riittävän hyvin täyttävä vaihtoehto löytyy. Myös Iltalehden tempaisu kaartelee preferenssien ympärillä: rivien välistä pilkottaa yleistävä oletus, että naiset etsivät romanttista miestä – miksei romanttinen mies siis kelpaa? Samaa ilmaistujen toiveiden ja toteutuneiden valintojen ristiriitaa pähkäillään tämän tästä asumisessa. Moni vastaa kyselyihin haaveilevansa itse omistetusta omakotitalosta (esimerkki), mutta yhä useampi muuttaa vuokralle kerrostaloasuntoon. Toiveiden ja todellisuuden näennäinen ristiriita voi olla merkki liiasta yksinkertaistuksesta. Jos redusoimme elämän tärkeimmät päätökset yksinkertaisiksi preferenssivalinnoiksi, harhaudumme ihmettelemään kysynnän ja tarjonnan kohtaanto-ongelmia tai syyttelemään rakenteellisia esteitä. Mutta ovatko elämämme tärkeät valinnat oikeasti yksinkertaistettavissa näin simppeliksi logiikaksi?

Julkisessa keskustelussa valinnat näyttäytyvät yksittäisinä tapahtumina: unelma-asunnon löytyminen, rakkaus ensi silmäyksellä tai, kuten Iltalehden haastattelema Jani Kainulainen sanoo: ”Toisena päivänä tuntuu, että voin löytää rakkauden tänään.” Usein valinnat ovat kuitenkin pidempiä prosesseja. Asunnonvalinta ei ole vain yksittäinen päätös vaan monen iteraation ja reflektion kasvutarina. Muutamme johonkin, mihin oletamme haluavamme, sitten saadut kokemukset muuttavat toiveitamme ja käsitystämme niiden toteutumisesta. Tällainen reflektiivinen suhde asunnonvalintaan on keskeinen osa asumispolkujen viitekehystä (ks. Clapham, 2005). Ehkä samaa ajattelutapaa voisi soveltaa kumppanin valintaan. Yhteiset kokemukset ja niistä syntyvät merkityssisällöt kasvattavat yhteen: asunto muuttuu kodiksi, ihastus rakkaudeksi.

Sekä kumppanin valintaan että asunnonvalintaan ja muuttopäätöksiin liittyy julkisessa keskustelussa syyllistämistä: yhteiskunnallisten seuraamusten perusteella syyllistetään yksilöitä henkilökohtaisista valinnoista – tai niiden puutteesta. Alhainen syntyvyys heikentää huoltosuhdetta pitkällä aikavälillä, mikä huolestuttaa jopa valtiovarainministeriötä. Syytä alhaiseen syntyvyyteen on etsitty muun muassa nuorten miesten ja naisten eriytyvistä arjista, mutta turhan usein syytellään etenkin naisten asettamia odotuksia (muun muassa keskustelu Helsingin Sanomien mielipidesivuilla 1, 2, 3, 4, 5 ja 6). Avoimet työpaikat ja työtä etsivät ihmiset eivät kohtaa, jos ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan työn perässä. Parinvalintaan verrattuna syytä etsitään yksilön valintoja useammin yhteiskunnan rakenteista: asuntojen hinnoista ja saatavuudesta, työnteon kannusteista ja siitä, ”yhteiskunnassa on asiat nykyään liian hyvin.” Molemmat ovat yksinkertaistuksia, sillä yhteiskunnan rakenteet ja yksilön päätökset kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Asumisen tutkimuskirjallisuudessa muuttamattomuus ei ole vain muuton puutetta, vaan voi olla yksilön tietoinen päätös (mm. Coulter 2016). Saman pitäisi 2010-luvulla päteä sinkkuuteen. Se voi olla harkittu päätös, ei vain sopivan vaihtoehdon puutetta tai seurausta kohtaanto-ongelmasta. Tämä alleviivaa asunnonvalinnan ja kumppaninvalinnan perustavanlaatuista eroa: toisin kuin muuttamattomuus, asunnottomuus ei käytännössä ikinä ole toivottu tilanne, mutta sinkkuus voi hyvinkin olla.

Aina yhteiselo ei kuitenkaan suju. Esimerkiksi omakoti-idylli ei haaveista huolimatta sittenkään innosta. Muuttuvat preferenssit ja valintoihin liittyvä reflektio ovat tämän suhteen armollisia. Vaikka parisuhde päättyisi eroon tai asuminen muuttoon, ei se välttämättä tarkoita, etteikö kumppani olisikaan alun perin ollut se unelmien prinssi tai prinsessa tai asunto se haaveunien pilvilinna; on vain kasvettu erilleen.

Asunnon ja kumppanin valintoja yhdistää päätösten merkittävyys yksilön elämän kannalta ja päätöksentekoprosessien monimutkaisuus – sekä usein yksinkertaistava käsittely julkisessa keskustelussa. Tästä seuraa paitsi latteaa, stereotyyppien kyllästämää ja itseään toistavaa julkista keskustelua, se voi myös vaikuttaa käyttäytymiseemme. Nimittäin, todellisuuden ja sitä kuvaamaan pyrkivän diskurssin välillä on takaisinkytkentä: diskurssi voi ohjata valintoja. Jos omakotitalo, labradorinnoutaja ja farmariauto nostetaan mediassa menestyksen mittariksi, niitä saatetaan tavoitella riippumatta sopivatko ne omaan elämäntapaan. Jos mediassa toitotetaan, että opiskelijat eivät halua asua kämppisten kanssa, yhä harvempi edes kokeilee. Jos kuulutetaan jollain taustalla olevien pariutuvan ensisijaisesti itsensä kaltaisten kanssa, saattaa siitä kehkeytyä itseään toteuttava sosiaalinen normisto. Asuntoa tai kumppania ei valita tyhjiössä, vaan ympäröivä diskurssi muokkaa tekoja ja todellisuuttamme.

Siksi julkisessa keskustelussa pitäisi välttää yleistämästä ja yltiöyksinkertaistamasta ihmiselämän tärkeimpiä päätöksiä – tai voi vahingossa saada mitä tilaa.

Lähteet: 
Clapham, D. (2005). The meaning of housing: A pathways approach. Policy Press. 
Coulter, R., Ham, M. V., & Findlay, A. M. (2016). Re-thinking residential mobility: Linking lives through time and space. Progress in Human Geography, 40(3), 352-374.