”Hallituskonkelosta” avaimet pitkäjänteiseen asuntopolitiikkaan?

Hallitusneuvotteluista povataan ennätysvaikeita. Aija Tasa ja Lauri Lehtoruusu pohtivat, voisiko hallitusneuvotteluiden umpisolmusta löytyä avaimet nykyistä pitkäjänteisempään ja ennustettavampaan asuntopolitiikkaan.

Eduskuntavaalitulos ennakoi vaikeita hallitusneuvotteluita. Somen ja varsinaisen median politologit povaavat Suomen poliittiselle kentälle kaikkia vitsauksia ennenaikaisiin vaaleihin johtavasta ”hallituskonkelosta” vaalilupausten ylensyöntiin ja uuteen poliittisen epävarmuuden aikaan. Huoli on todellinen: jos kasataan mikä hyvänsä kokoonpano, jonka vaalitulos riittää tarvittavaan eduskunnan enemmistöön, ideologista liimaa jää jäljelle vain nimeksi. Asiat ovat niin solmussa, että on väläytelty jopa vähemmistöhallituksen mahdollisuutta. Tämä kotimaisen politiikan uusvanha ratkaisu edellyttäisi, että ainakin suurimmat asiat valmisteltaisiin puolueiden kesken parlamentaarisesti. Välinekin tähän löytyy: Antti Rinne väläytteli jo viime kesänä komitealaitoksen paluuta.  

Ei kuitenkaan tarvitse maalailla vähemmistöhallituksia seinille nähdäkseen, että poliittisen päätöksentekokulttuuri kehittäminen olisi tarpeen. Jopa ideologisesti verrattain yhtenäinen Juha Sipilän porvarihallitus onnistui ajamaan sote – maku -uudistuksen tukevasti umpisolmuun ja lopulta karille. Riippumatta tulevan hallituksen kokoonpanosta ja sen nauttiman enemmistön tai vähemmistön koosta, kannattaa harkita vaikeissa kysymyksissä päätöksenteon siirtämistä leveämmille harteille – kuten vaalipaneeleissa kulahtanut klisee kuuluu. Voisi myös helpottaa tulevia vaikeita hallitusneuvotteluita, jos osa kiistakysymyksistä siirrettäisiin suosiolla niiden ulkopuolelle.  

Asuntopolitiikka voisi olla yksi tällainen kokonaisuus. Asuntopolitiikan mittakaavassa yksittäinen vaalikausi on aivan turhan lyhyt tarkastelujakso. Neljässä vuodessa ennätetään hädin tuskin saada taloa kaavaluonnoksesta harjannostajaisiin (prosesseissa olisi tältä osin petrattavaa). Jos kullakin vaalikaudella yritetään luoda asuntopolitiikkaa uusiksi ja vallassa olevan puolueen näköiseksi, lopputulos on vääjäämättä tempoileva. Vaalikaudet ylittävä parlamentaarinen – miksei komitealaitoksen tapaan asiantuntijoilla ja alan järjestöillä höystettynä – valmistelu voisi tuoda asuntopolitiikkaan toimijoiden kaipaamaa pitkäjänteisyyttä ja ennustettavuutta.  

Puolueiden välisestä yhteistyöstä on viime vuosilta hyviä esimerkkejä asuntopolitiikassa, maankäytössä ja liikenteessä. Edellisellä vaalikaudella eduskunnan tarkastusvaliokunta onnistui sorvaamaan yksimielisen mietinnön asuntopolitiikan kehittämiskohteista. Maankäyttö- ja rakennuslain uudistamista valmistellaan parhaillaan parlamentaarisen seurantaryhmän linjausten pohjalta ja sidosryhmäfoorumin tukemana. Valtakunnalliseen liikennejärjestelmien suunnitteluun on haettu pitkäjänteistä otetta parlamentaarisilla työryhmillä. Asuntopolitiikan puolella esimerkiksi voi nostaa 2011 vaalien jälkeen laaditun asuntopoliittisen ohjelman, jonka valmistelussa oli laajasti edustettuina sekä puolueet että asiantuntijat ja alan järjestöt. RAKLI oli mukana myös mukana tässä työskentelyssä.  

Sen sijaan 2015 hallitusohjelman ylätason kirjausta asuntotuotannon lisäämistä tarkennettiin ad hoc -työryhmän ponnistamalla hyvin yksityiskohtaisella liitteellä. Ylätason kirjauksen ja liitteen väliltä jäi puuttumaan keskustelu varsinaisista toimenpiteistä.  

Syntynyttä parlamentaarisen yhteistyön kulttuuria on syytä jatkaa tulevassa asuntopolitiikan kehittämisohjelman valmistelussa. Eduskunnan hyväksymän tarkastusvaliokunnan mietinnön mukaisesti 2020 loppuun mennessä tulisi laatia kahdeksanvuotinen, tavoitteellinen ja kokonaisvaltainen asuntopolitiikan kehittämisohjelma. Jos tämä valmistellaan parlamentaarisesti, alan toimijat voivat aavistuksen paremmin luottaa siihen, että laadittu ohjelma pätee myös eduskunnan ja hallituksen vaihduttua. Parlamentaarinen valmistelukulttuuri ja riittävän pitkä aikajänne voisivat olla avain nykyistä ennustettavampaan ja pitkäjänteisempään asuntopolitiikkaan.