Lauri Lehtoruusu: Asumisen kuplia ja tilantarve digiajalla

Viime vuosina Suomessa on puhuttu toisistaan eriytyvistä elämäntapa- ja arvomaailmakuplista. Viimeisimpänä keskusteluun osallistui Ylen toimittaja Reetta Räty, joka totesi syvimmän juovan kulkevan yhteiskuntaluokkien välillä.

Ovatpa toisistaan eriytyvät kuplat totta tai tarua ja jakaudummepa niihin asuinpaikkakunnan tai yhteiskuntaluokan perusteella, ainakin asumisessa kuplat – tai kenties tarkemmin ilmaistuna erilaiset asumispreferenssiprofiilit – vaikuttaisivat olevan täyttä totta. Itselleni nämä konkretisoituivat, kun kävin alkuviikosta Mikkelin asuntomessuilla. Asuntomessutalojen kuntosali- ja joogastudiohuoneet sekä ulkoporealtaat tuntuvat kaltaiselleni helsinkiläiselle kerrostaloasujalle taatusti yhtä vierailta kuin aamuöinen raitiovaunun kirskuna mikkeliläiselle omakotikansalle. Asunnot olivat tilavia, mutta kaukana. Maisemat olivat loistavia, mutta palvelut loistivat poissaolollaan. Alue on taatusti mainio paikka asua, mutta itselleni täysin väärä. Asuntomessuilla oli paljon ratkaisuja, jotka ovat taatusti monen haluamia, mutta joiden tarvetta en itse osannut käsittää. Ovatko erilaiset asumisen toiveet ja todellisuudet etääntymässä?

Asumiskulttuurin kuplista ei tarvitse olla huolissaan. Muilla yhteiskunnan osa-alueilla toisistaan erkaantuvat kuplat voivat pahimmillaan heikentää empatiakykyä toisia kohtaan ja estää mielekkään keskustelun. Keskustelu vailla yhteistä maaperää kun harvoin johtaa mihinkään. Onneksi asumisessa ruokakunnan sisäinen yhteisymmärrys asumiskulttuurista riittää. Erilaistuva asuminen on pikemminkin rikkaus, kunhan vain asuntotarjonta onnistuu vastaamaan monipuolistuvaan kysyntään.

Toisaalta kaavoituspäätökset, rakennusmääräykset ja asuntomarkkinat asettavat rajat asumiskulttuureille. Siten yhteiskunnan tasolla jaettu käsitys hyvästä asumisesta ohjaa myös yksittäisen ruokakunnan valintamahdollisuuksia. Turvallisuuden ja ympäristöystävällisyyden takaavat normit ovat itsestään selviä, mutta haastavammalle alueelle astutaan, kun säädellään laadullisia vähimmäisvaatimuksia, kuten kokoa, materiaalivalintoja ja valoisuutta. Silloin on varottava, ettei sääntelijä projisoi omaa asumiskulttuuriaan yhteiseksi vähimmäisvaatimukseksi. Riski kasvaa, mitä vahvemmin asumiskulttuurit erilaistuvat.

Silti, valtavasta erostaan huolimatta Mikkelin asuntomessukohteiden ja korttelikaupungin kerrostalokotien suunnittelussa on myös yhteisiä trendejä. Esimerkiksi keittiön, ruokailutilan ja olohuoneen yhdistävät tupakeittiöt ovat olleet pitkään suosiossa, mutta keittiö ja ruokailu tuntuvat valtaavan niistä entistä suuremman osan. Aiemmin tilaa dominoivat sohvaryhmät, nyt keittiösaareke ja ruokapöytä ovat keskiössä. Tämä voi johtua ruuanlaittoharrastuksen suosiosta, mutta vielä todennäköisemmin digitalisaation myötä muuttuneista viihteen kulutustavoista. Muhkeat sohvaryhmät kuuluvat aikaan, jolloin koko perheen kesken keräännyttiin television ääreen katsomaan samaa ohjelmaa. Nykyisin kukin voi katsoa omalta päätelaitteeltaan haluamaansa viihdettä suoratoistopalvelusta, joten ruokapöytä on syrjäyttänyt sohvaryhmän kokoontumispaikkana.

Kalusteiden roolien muutos tupakeittiössä voi olla indikaattori laajemmasta muutoksesta fyysisen ja virtuaalisen tilan suhteessa. YIT:n kestävästä kaupunkikehityksestä vastaava johtaja Juha Kostiainen jatkoi blogitekstissään Aalto-yliopiston yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintien kirjoituksen  aloittamaa keskustelua autoilun kokemuksellisuudesta. Kostiainen totesi, että nuoret ovat tottuneet luomaan oman tilansa olemalla verkon välityksellä jatkuvassa yhteydessä toisiinsa tai esimerkiksi sulkeutumalla musiikin maailmaan. Siksi auton merkitys tilakokemuksena vähenee. Vaikka Kostiainen ja Lapintie kirjoittivat liikkumisen ja autoilun kokemuksista ja muutoksista, sama trendi ulottuu myös asumiseen. Paljonko fyysistä tilaa tarvitsee, jos uppoutuu omaan digitaaliseen kuplaansa?

Arjen digitalisoituminen muuttaa suhdettamme fyysiseen tilaan ja ensimmäisenä tämä heijastuu nuorten ja opiskelijoiden tilantarpeisiin. Tämä edellyttää uutta ajattelua ja nykyisten normiemme kriittistä tarkastelua nimenomaan nuoren sukupolven näkökulmasta. Onko asumisväljyys mielekäs asumisen tason mittari digiajalla? Pätevätkö aiempien sukupolvien päättämät asunnon vähimmäiskokostandardit enää nuorten asumiskulttuuriin? Netflix- ja tablettisukupolven asumista ei pidä säännellä telkkariajan arvoilla.

Linkki ingressissä mainittuun Ylen uutiseen