Lauri Lehtoruusu: Struktuuria pienasuntokeskusteluun!

Keskustelu asuntojen koosta ja ennen kaikkea niiden pienuudesta on jatkunut kiivaana. Yhtäältä on päivitelty asuntokokojen pienentymistä ja uusia pienasuntokonsepteja, toisaalta pantu luotto markkinalähtöiseen ajatteluun ja norminpurkuun. Viimeisimpänä keskusteluun otti kantaa professori Kimmo Lapintie.

Lapintie peräänkuulutti blogitekstissään keskustelua asumisen laadusta urbaanin hehkutuksen rinnalle. Mutta mistä pienasuntokeskustelussa oikeastaan keskustellaan?

Pienasuntokeskustelussa kaikki kytkeytyy asumisen hintatasoon ja keskustelun keskeinen rintamalinja tuntuu kulkevan sääntelyn ja markkinaehtoisten ratkaisumallien välillä. Tosiasiassa pienasuntokeskustelu kuitenkin koostuu useista eri kysymyksistä, jotka menevät nykyisessä keskustelussa auttamatta sekaisin: yksi kirjoittaa valmistuneiden asuntojen keskipinta-aloista, toinen vastustaa asuntojen vähimmäiskokosääntelyn lievittämistä ja kolmas pitää asumisväljyyttä asumistason keskeisenä mittarina. Vaikka erilaiset mittarit ja säännökset toki myös limittyvät toisiinsa, hedelmällisen keskustelun kannalta olisi tärkeä myös tunnistaa näiden erot. Seuraavassa yritän purkaa tätä ristiinkeskusteluiden solmua erillisiin osiin.

Rakennettujen uusien asuntojen keskipinta-ala: Viime aikoina valmistuneiden asuntojen keskipinta-ala pienentynyt. Asuntokanta ei ole aiemmin pysynyt kaupungistumiskehityksen ja asuntokuntien pienenemisen tahdissa, mikä on johtanut pulaan pienistä asunnoista ja kasvukeskusten korkeisiin asumiskustannuksiin. Erityisesti pulaa on yksiöistä, joiden vuokrat ja hinnat hipovatkin siksi jo kaksioiden tasoa. Valmistuvien asuntojen pieni koko kompensoi tarjonnan ja tarpeiden epäsuhtaa olemassa olevassa asuntokannassa. Yksipuolinen asuntotuotanto voi olla jopa positiivinen ilmiö, jos sen myötä asuntokannan kokonaistarjonta kehittyy vastaamaan paremmin asukkaiden tarpeita. Toisaalta yksipuolinen asuntotuotanto voi johtaa yksipuoliseen asukasjakaumaan uusilla asuntoalueilla. Joka tapauksessa, useankaan vuoden yksipuolinen asuntotuotanto ei välttämättä muuta asuntokannan kokonaisuutta merkittävästi, sillä asuntokanta uusiutuu hitaasti.

Asuinhuoneistojen vähimmäiskokosääntely: Asuinhuoneistojen vähimmäiskokosääntely on noussut koko keskustelun keskiöön kahdesta syystä: SATOn uusien StudioKotien saaman huomion takia ja koska asuinhuoneistojen vähimmäiskokoa sääntelevä asetus asuin-, majoitus- ja liiketiloista on lähiaikoina tulossa päätettäväksi. Todellisuudessa vähimmäiskokosääntely on saamastaan huomiosta huolimatta koko keskustelun näkökulmasta pieni – joskin ajankohtainen – sivujuonne. Kyse on siitä, olemmeko valmiita sallimaan uudenlaisen asumistyypin, pienen miniyksiön. Toimivat miniyksiöt edellyttänevät erilaisia kiintokaluste- tai parviratkaisuja. Hyvin suunniteltuna lopputuloksena voi olla mainio asunto, joka voi olla monen – esimerkiksi monen opiskelijan — elämäntilanteeseen juuri passeli ratkaisu. Koko asuntokannan tasolla tämä tuskin ratkaisee asuntojen hintaongelmia muualla kuin lehtien klikkiotsikoissa. Luultavasti yhtä pieni riski on, että vähimmäiskokosääntelyn lieventämisen myötä asuntokannan kokojakauma muuttuisi dramaattisesti tai että jatkossa rakennettaisiin vain miniyksiöitä. Ydinkysymys onkin siis, sallimmeko uuden asuntotyypin, joka joidenkin elämäntilanteeseen sopisi, vai kiellämmekö sen, koska se ei sovi kaikille. Mutta onko kaikille sopivaa asuntokonseptia olemassakaan?

Asumisväljyys: Asumisväljyydellä tarkoitetaan usein yhden hengen käytössä olevia asuinneliöitä. Pienten asuntojen, ahtaasti asumisen ja asumisväljyyden suhde ei ole lainkaan yksiselitteinen. Asumisväljyyden kasvu selittyy usein juuri asuntokuntien koon pienenemisellä, ja viime vuosina erityisesti vanhemmissa ikäluokissa; väestö ikääntyy, sinkkuuntuu ja leskeytyy, vaan ei muuta sopivan pieneen asuntoon. Usein pienasuntokeskusteluun liittyy huoli, miten jatkossa riittää perheasuntoja, kun yhä useampi lapsiperhe jää kaupunkiin. Perheasuntohuolien ratkaisut liittyvät yhtä lailla asuntokannan tehokkaaseen käyttöön ja kiertoon kuin uudistuotannon asuntojakaumaan. Perheasunnot eivät vapaudu lapsiperheille, jos yksinasujat eivät pääse muuttamaan sopivampiin asuntoihin. Asumisväljyyden kasvu voi siis joissain tapauksissa myös korreloida ahtaasti asuvien määrän kanssa, eikä välttämättä isojen asuntojen rakentaminen johda asumisväljyyden kasvuun. Nurinkurisesti pienten asuntojen rakentaminen voi helpottaa ahtaasti asumista, jos sen myötä yksinjäävät voivat muuttaa pienempiin ja paremmin tarpeita vastaaviin asuntoihin ja vapauttaa perheasuntoja lapsiperheille.

Huoneistotyyppien pieneneminen: Kaikkien valmistuneiden asuntojen keskikoosta aivan erillinen kysymys on kunkin asuntotyypin keskikoko: montako neliötä on keskimäärin yksiössä, kaksiossa tai kolmiossa? Asuntotyyppien pieneneminen voi haastaa suunnittelua: voi olla entistä vaikeampi esimerkiksi saada ne avautumaan kahteen ilmansuuntaan tai mahdollistaa niihin monipuoliset kalustusratkaisut. Miten taata asuntojen laatu pienemmästä pinta-alasta huolimatta? Vielä haastavammaksi tilanteen tekee, että viime kädessä asuntojen laatu on subjektiivinen kokemus, joka riippuu asukkaiden toiveista ja tarpeista. Toiselle avautuminen useaan suuntaan on tärkeää, toinen haluaisi minimoida rungon sisään jäävät ikkunattomat neliöt eikä välitä avautumissuunnista. Sama koskee myös kalustusta. Kirjoitin kesällä asumiskulttuurien muutoksista ja erkaantumisesta sekä niiden vaikutuksesta tilatarpeisiin. Omassa tuttavapiirissäni yhä harvempi kerää kotikirjastoa, eikä iso telkkarikaan ole enää itsestäänselvyys. Musiikkia kuunnellaan ja Netflixiä katsotaan napit korvassa olipa toinen asukas nukkumassa tai sohvan vastakkaisessa nurkassa. Lapintien mainitsemat huolet ovat siis toisten kohdalla täysin perusteltuja, osalle ei niinkään. Tämä moninaisuus aiheuttanee harmaita hiuksia niin suunnittelijalle kuin sääntelijällekin.

Kun pienasuntokeskustelua käydään, on tärkeä hahmottaa mistä todellisuudessa keskustellaan. Keskustelun eri haaroissa keskitytään erilaisiin haasteisiin — ratkaisuista puhumattakaan. Silti yksi haaste yhdistää kaikkia haaroja: minkälainen sääntely, suunnittelu ja ohjaus sopii ratkomaan erilaistuvien asumiskulttuurien ongelmia?