Kasvavien paradoksien asuminen

Nykyinen asumisen kulttuuri on ristiriitojen kyllästämää. Vaikka kodinomistajayhteiskunta vallitsee edelleen ajatuksen tasolla, asuu yhä useampi vuokralla. Kyselytutkimuksissa haikaillaan omakotitaloihin, mutta todellisuudessa muutetaan kerrostaloihin.

Samalla osa asumisen perustotuuksista on menossa uusiksi. Omistusasunto on pitkään mielletty riskittömäksi sijoitukseksi, josta saa aina omansa pois. Monella paikkakunnalla näin ei enää ole ja hiljattainen alueellinen väestöennuste viittaa, että tämä on tuleva todellisuus suuressa osassa Suomea. 

Kaupungistumisen, kerrostaloasumisen ja vuokraamisen trendit ovat tulleet jäädäkseen; edes ehtoopuolelle kääntyvä nousukausi ei kääntänyt suuntaa, vaikka sellaistakin povattiin. Vaikka asumisen arkitodellisuus on muutoksessa, asumiskulttuurissa omistus- ja omakotiasuminen ovat pysyneet sitkeästi paalupaikalla. Miten saamme päivitettyä asumisen kulttuuria ennen kuin railo sen ja eletyn arjen välillä kasvaa liian suureksi?

Asumisen odotukset ovat kulttuurisidonnaisia, ja omaksumme monet asenteet jo lapsina. Rowlands ja Gurney (2000) osoittivat, että tutkimuksessa haastatellut brittinuoret olivat jo 16-vuotiaina omaksuneet omistusasuntomyönteisen kulttuurin. Asumisen kulttuuria luodaan ja toisinnetaan diskurssissa. Eli kun puhumme asumisesta, samalla luomme mielikuvaa siitä, minkälaista asumista tulisi tavoitella. Tämä näkyy esimerkiksi kielessämme: pientaloissa asutaan omakotitalossa, mutta kerrostalossa vain kerrostaloasunnossa.  

Kodin käsite on keskeinen mutta moniulotteinen. Vaikka monen koti on kerrostalossa, varsinaisen kodin rinnalla elää käsitys mielikuvien kodista, tavallaan kodin arkkityypistä, joka ei välttämättä vastaa arjen todellista kotia. Tuckerin (1994) mukaan useimmat ihmiset kuluttavat elämänsä etsimällä täydelliseen täyttymykseen johtavaa ideaalista kotia, ja varsinainen kotimme on sen paras rajoitusten puitteissa saavutettava likiarvo. Kyselytutkimuksissa viljelty omakotipreferenssi lienee monelle tällainen ideaalisen kodin haavekuva. 

Minkälaiset rajoitteet sitten pidättelevät haavekuvien toteuttamista? Talous on toki keskeinen, mutta vahvasti kytköksissä sijaintiin. Omakotitalo ei ole mahdollinen, jos haluaa samalla asua kaupungin ytimessä. Monen rahkeet eivät riitä omistusasuntoon sieltä, mihin elämänsä haluaa rakentaa. Jos ei ole valmis tekemään kompromissia sijainnissa hallintamuodon hyväksi, vuokra-asuminen tarjoaa ratkaisun. Tämä selittänee osaltaan ensiasunnon ostajien keski-iän nousua.  

Omistusasumista ei pidä kuitenkaan yksinkertaistaa pelkäksi taloudelliseksi kysymykseksi. Jørgensen (2016) tutki tanskalaisia ensiasunnon ostajia ja havaitsi, että asunnon ostaminen koettiin taloudellisen investoinnin ohella tunnepanostuksena perheen tulevaisuuteen. Tunteet siis ohjaavat asumiskäyttäytymistä talouden ohella, minkä pitäisi olla ilmiselvää, mutta se unohtuu usein asumisen keskustelusta. Taloustieteilijät eittämättä osaisivat laskea hedonisen hinnan perheonnelle, mutta olisiko siinä mieltä? Asumisen kulttuurista kumpuavat tunneinvestoinnit ovatkin vuokra-asumisen keskeinen kilpailuhaaste.

Vuokra-asumisella on omia kiistattomia vahvuuksia: vuokra-asuminen joustaa sujuvasti elämäntilanteen muutoksissa ja on vaivatonta, kun ei tarvitse huolehtia esimerkiksi remonteista. Parhaimmillaan vuokra-asuminen tarjoaa myös kodin lisäksi yhteisön. Ammattimaisesti hoidetun ja omistetun vuokra-asumisen vahvuudet tulevat vielä vahvemmin esille, kun asuminen muuttuu asteittain palveluksi. Palveluiden ja yhteistilojen kautta onkin mahdollista tarjota kerrostalossa monet niistä toiminnoista, joita ihmiset omakotitalolta toivovat – ilman lumenluontivelvoitetta. Kaupunkiviljelyllä voi tyydyttää viherpeukalot ja yhteinen verstas voi korvata oman autotallipajan.  

Haastavinta on silti kilpailla omistusasumiseen liittyviä tunteita vastaan – mikä ratkaisuksi? Hyvä vuokranantajuus on osa ratkaisua. Hyvällä vuokranantajalla asukas kokee olevansa aktiivinen ja tärkeä yhteisön jäsen, ei vain asiakas. Toisaalta kulttuurinmuutos tulee myös ajan kanssa, kun asumisen totutuista kulttuurinormeista opitaan uusiin, enemmän nykyistä todellisuutta vastaaviin. Ehkä siis tulevaisuudessa puhumme vuokra- ja kerrostaloasuntojen sijaan vuokra- ja kerrostalokodeista muuallakin kuin mainosmateriaaleissa.  

Lähteet: 

Jørgensen, C. J. (2016). The space of the family: Emotions, economy and materiality in homeownership. Housing, Theory and Society, 33(1), 98–113. 

Rowlands, R., & Gurney, C. M. (2000). Young people’s perceptions of housing tenure: a case study in the socialization of tenure prejudice. Housing, theory and society, 17(3), 121-130. 

Tucker, A. (1994). In search of home. Journal of applied philosophy, 11(2), 181-187.