Onnea voittajille?

Lapinlahden sairaalan tulevaisuudesta käyty ankara vääntö sai jälleen yhden välipäätöksen, kun kaupunkipoliitikot torppasivat toistamiseen aiheesta järjestetyn ideakilpailun voittajan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita saagan loppua, sillä yhden vaihtoehdon hylkääminen ei vielä tuo mitään uutta ratkaisua Lapinlahden vuosia jatkuneeseen välitilaan. Seuraavaksi umpisolmua yrittää avata selvityshenkilö, jolle päättäjät antoivat saatteeksi tuhdin tukun reunaehtoja. Onnea tehtävään! 

Kilpailutehtävä oli vaativa, mistä osoituksena, että siihen jätettiin lopulta vain yksi ehdotus. Toisaalta asiantuntijoista koostuva arviointiryhmä totesi tämän ehdotuksen täyttävän kilpailuohjelmaa ”pääosin hyvin”. Vaikea tasapainottelu erilaisten käyttöön liittyvien rajoitusten, kulttuurihistoriallisten arvojen, luontoarvojen ja taloudellisten realiteettien välillä oli siis onnistunut.  

Ehdotuksen varsinainen sisältö ja asiantuntija-arvio eivät kuitenkaan ratkaisseet lopputulosta, sillä myyntiin tähtäävä ideakilpailu kääntyi jo ennen päättymistään kilvaksi kaupunkivaikuttamisen paikallismestaruudesta. Tätä pääkilpailua ei käytykään asiantuntijoiden laatimien ehdotusten pohjalta argumentoiden vaan julkisessa keskustelussa synnytettävillä mielikuvilla – myös virheellisillä sellaisilla – laajan nykykäyttäjäkunnan lobbausvoimalla ja kontakteilla päättäjiin. Siksi valitettavasti kiinteistökehittäjän, konsulttitoimiston ja kolmen arkkitehtitoimiston – mukaan lukien kulttuuriympäristöihin erikoistunut toimisto – laatima ehdotus jäi alakynteen sitä vastustaneen kansanliikkeen lobbausvoimaa vastaan. 

Lapinlahden tulevaisuuden ympärillä käydyissä lukemattomista some-keskusteluista on myös aistittavissa kaupungin kehittämisen kannalta ikäviä sävyjä.  

NREPin ehdotus ei kerännyt vastustusta vain sisältönsä takia tai koska nykykäyttäjien status quo olisi järkkynyt. Osa vastustuksesta johtui siitä, että rakennukset olisivat siirtyneet julkisesta omistuksesta kiinteistösijoittajan omistukseen. Esimerkiksi sdp:lle on valtuustoryhmän puheenjohtaja Eveliina Heinäluoman mukaan tärkeää, että rakennukset säilyvät julkisessa omistuksessa. Hanketta vastustanut SDP:n kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren totesi kaupunginvaltuuston harjoittavan yksityistämispolitiikkaa New York Timesin haastattelussa.  Yksityistämispelkojen lieventämiseksi kaupunginhallituksen pöydällä oli päivitetty esitys, jossa NREP ja Helsingin kaupunki olisivat perustaneet yhteisyrityksen, mutta sekään ei kelvannut.  

Wallgren on osittain oikeassa. Samaisessa kaupunginhallituksen kokouksessa, jossa Lapinlahden ehdotus torpattiin toistamiseen, oli käsittelyssä myös kaupungin toimitilastrategia. Hyväksytyssä strategiassa linjataan: ”Kaupungilla ei ole tiloja, joita se ei tarvitse omassa käytössään tai joiden omistamiseen ei liity muita strategisia syitä tai pitkän tähtäimen palvelutilatarpeita.” Tarpeettomiksi käyneistä tiloista luopuminen – ja kaupungin kehitys ylipäänsä – on taatusti helpompaa, jos omistajiksi kelpuutetaan myös muu kuin julkinen taho.  

Yhdeksi hankkeen kompastuskiveksi muodostui puiston laidalle kaavailtu hotelli. Hotellia ei vastustettu vain siksi, että se olisi vastustajien mielestä liian suuri, sopimaton miljööseen tai väärässä paikassa. Myös hotellitoimintaan kohdistui sosiaalisen median palstoilla kritiikkiä: miksi kaupunkiin tarvitaan jälleen yksi hotelli, joka ei ole kaupunkilaisia varten? Eikä tämä kritiikki jäänyt vain sosiaalisen median palstoille. Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja Anna Vuorjoki vastustaa hotellitoimintaa tontilla, koska se ei ole kaikille kaupunkilaisille avointa. Toki kriittinen lukija saattaa herätä pohtimaan, missä määrin nykykäyttökään vastaa tätä kriteeriä.  

Helsingin kaupunkistrategian mukaan kaupunki panostaa matkailun edistämiseen ja kongressien houkutteluun. Siihen voisi kuvitella liittyvän myös hotellit. Toki koronapandemia, matkailun tyrehtyminen, taantuma ja viime aikojen runsas hotellirakentaminen voivat padota investointiaikeita, mutta hotellihanketta valmisteleva osannee ottaa nämä suunnitelmissaan huomioon paremmin kuin kaupunkipäättäjä. Jos Helsinki aikoo olla houkutteleva matkailu- ja kongressikaupunki, kaupunkia täytyy kehittää kaupunkilaisten ohella myös vierailijoita varten.  

Lapinlahden ympärillä käyty keskustelu osoittaa kaupunkivaikuttamisen epäsuhdan. Vakiintuneen toiminnan on helppo mobilisoida kansanliike muutosta vastaan ja päättäjät lähtevät valitettavan hanakasti mukaan. Vakiintuneilla toimijoilla on usein myös vakiintuneet verkostot päättäjiin ja ehkä jopa kaupunkipoliitikkoja omissa luottamuselimissä. 

Viime kädessä kilpailun lopputulos kaatui nykykäyttäjien lobbausvoimaan. Tästä huolimatta julkisessa keskustelussa nähdään usein nimenomaan rakennuttajat, rakentajat ja sijoittajat ahkerina lobbareina – todellisuudesta riippumatta. Kun kaupunginvaltuutettu perustelee kantaansa kokousaineistoihin perehtymällä, kommenttikentässä tulkintaan ajatusten kumpuavan ”lobbareiden maksetusta markkinoinnista”. Kun taas sijoittaja ottaa avukseen viestintätoimiston, sitä moititaan poliittisen kulttuurimme vastaiseksi.  

Kehittyvässä kaupungissa myös uudesta ratkaisut tarvitsevat edunvalvojansa; nykyisyyden säilyttämiselle niitä näyttää riittävän – silloinkin kun kustannukset jäisivät veronmaksajien kontolle. Siksi RAKLI pyrkii strategiansa mukaisesti vaikuttamaan aina EU:n päätöksistä kuntatasolle saakka.  

Vaikka kritiikkiä on satanut erityisesti NREPin ja Moomin Charactersin päälle – jopa New York Timesin palstoja myöten – niillä ei ole farssiksi tituleeratussa prosessissa juuri hävettävää. Ne vastasivat kaupungin antamaan tehtävänantoon hyvin, mikä ei ollut kaikille mieleen. Sen sijaan muille osallisille prosessi ei ole juuri ollut kunniaksi: ei Helsingin kaupungin päätöksenteolle, ei kantansa pyörtävälle museovirastolle eikä kilpailevaa ehdotusta valmistelleille nykytoimijoille. Siksi varsinaisia voittajia on vaikea nimetä; tappion puolelle menee niin kaupunkikulttuurin, väliaikaiskäytön, kuin arvorakennusten suojelun näkökulmasta. Onnea voittajille – keitä sitten lienevätkin!