Purkamatta paras – vai onko sittenkään?

Kävin kesälomalla katsomassa Helsingin kaupunginmuseon Kaupunkiruokaa-näyttelyn – suosittelen! Näyttelyssä pohditaan kaupungin roolia ruuantuotannossa ja esitellään uudenlaisia kestävämpiä tapoja valmistaa ruokaa. Miten vesi- ja ilmaviljely vertautuu perinteiseen multaan? Voisiko proteiinintarpeemme tyydyttää tehtaassa tuotetulla proteiinilla eläinperäisen sijaan? Voisiko ruokaa viljellä laakeiden peltojen sijaan vertikaalisesti kaupungissa? Ratkaisuja kestävämpään ruuantuotantoon selvästi löytyy!

Näyttely herätti kuitenkin pohtimaan, mitä siirtymä kestävämpään tulevaisuuteen edellyttää. Vaikka ratkaisu olisi tiedossa, siihen siirtyminen voi edellyttää valtavia investointeja infrastruktuuriin – ja siten tuottaa valtavat hiilipäästöt. Milloin käytön aikaiset hiilisäästöt riittävät perustelemaan tarvittavan infran päästöt?

Rakennusten osalta samaa pohdintaa on käyty jo pitkään. Rakentaminen tuottaa valtavan hiilipiikin, joten intuitiivisesti luulisi, että vanha kannattaa aina säästää. Toisaalta nykyiset energiatehokkuusvaatimukset tuottavat tuntuvasti takavuosia energiapihimpiä rakennuksia. Milloin siis kannattaa purkaa ja milloin korjata?

Onneksi tässä ei tarvitse luottaa pelkkään intuitioon. A-insinöörit on tehnyt laskelmia, joissa vertaillaan peruskorjauksen ja purkavan täydennysrakentamisen asukaskohtaista hiilijalanjälkeä kahdessa kohteessa. Molemmissa purkava täydennysrakentaminen osoittautui hiilipihimmäksi 50 vuoden laskentajaksolla. Toki mitä pidemmäksi tarkasteluvälin venyttää, sitä enemmän käytön aikainen hiilijalanjälki korostuu.

Selvitystä voi toki kritisoida siitä, että purkavan täydennysrakentamisen myötä asukasmäärä kasvaa rutkasti. Tietenkinhän hiilijalanjälki pienenee, kun on isompi joukko jakamassa! Toisaalta ero olisi toisilla laskentaparametreillä voinut olla vieläkin suurempi purkavan täydennysrakentamisen hyväksi. Molemmat kohteet sijaitsevat pääkaupunkiseudulla (Mellunmäki Helsingissä ja Martinlaakso Vantaalla), missä lisärakentamiselle on suuri tarve. Miltä laskelma olisi näyttänyt, jos siinä olisi huomioitu peruskorjauksen lisäksi lopuille asukkaille rakennettavat kokonaan uudet talot? Purkavan täydennysrakentamisen vaihtoehdossa maankäyttö tiivistyy, kun taas toisessa vaihtoehdossa olisi tarvittu uusia rakennuspaikkoja loppujen tulijoiden asuttamiseksi.

Laskelma koski asuinkiinteistöjä, mutta se herättää myös pohtimaan, minkälaiselta laskelma näyttäisi toimistokiinteistöjen kohdalla. Kaupungin teettämän selvityksen (referoitu täällä) mukaan toimistotilan kysyntä ei Helsingissä kasva lainkaan 2040 mennessä, vaikka toimistotyöntekijöitä olisikin rutkasti enemmän. Syynä on, että uusissa toimistokiinteistöissä tilatehokkuus on selvästi vanhoja parempi. Silti Helsinki kaavoittaa paljon uutta toimistotilaa eri puolille kaupunkia tavoitteenaan toiminnoiltaan monipuolinen kaupunkirakenne. Seurauksena vanhoja tehottomia toimistokiinteistöjä tulee jäämään enenevissä määrin tyhjiksi. Minkälainen olisi hiilijalanjälki, jos niiden tilalle tulisi asuntoja – joko samaan runkoon tai vanha talo purkamalla? Ilmaston kannalta surkein vaihtoehto lienee, että rakennetaan uudet tehokkaat toimistotilat ja vanhat lämpösyöpöt jäävät tyystin käyttämättä.

A-insinöörien selvitys haastaa perustellusti väitteen, että mittavakin korjaus olisi uuden rakentamista ekologisempaa. Se on jälleen tervetullut muistutus siitä, että ympäristökysymyksissä kannattaa luottaa perstuntuman sijaan laskelmiin. Rakennettuun ympäristöön toki liittyy ekologisen kestävyyden ohella monia muitakin ulottuvuuksia – kuten vaikka rakennushistorialliset arvot – jotka saattavat olla purkupäätöstä vastaan. Silti selvitys kyseenalaistaa oivallisesti sen, onko hiilijalanjälki sittenkään pitävä peruste vastustaa purkavaa lisärakentamista.