Onko yksiön asukas uhri?

Asumisen laadusta on käyty vilkasta keskustelua, jonka yleisimpiä puheenvuoroja on valittelu siitä, ettei asumisen laadusta puhuta. Laatukeskustelun ongelma ei ole sen puute, vaan se, että usein jää epäselväksi, mitä laadulla kulloinkin tarkoitetaan. Asiantuntijoiden esittämän kritiikin perusteella laadun puutteiksi mielletään ainakin korkea syöttötehokkuus, syvärunkoiset talot sekä pienet ja putkimaiset asunnot, jotka jäävät liian pimeiksi.

Näillä piirteillä on kaksi yhteistä nimittäjää: yksiöt ja tiivis kaupunkirakenne. Syvät rakennusrungot tehostavat tilankäyttöä korttelikaupungissa. Syvä runko toimii keskikäytäväratkaisuissa, joissa asunnot sijoittuvat kulkuväylän molemmin puolin. Jos tehdään paljon pieniä asuntoja, on luonnollista, että niitä on enemmän kerrostasannetta kohden – siksi syöttötehokkuus kasvaa. Onko väljempi kaupunkirakenne siis laadun mittari ja yksiöiden tekeminen laadun este? Hintojen perusteella juuri tiiviin kaupunkirakenteen keskustayksiöt näyttäisivät menevän kuumille kiville. Eivätkö ostajat haluakaan laatua?

Laatukeskustelun syyttävä sormi kääntyy usein kohti ”sijoittajavetoista rakentamista”, millä ilmeisesti tarkoitetaan, että asuntoja tehdään sijoittajille asukkaiden sijaan. Ajatus on kummallinen. Ei ole suuri salaisuus, että iso osa viime vuosien uudisrakentamisesta on sijoittajien hankkimaa. Se on luonnollisesti heijastunut siihen, minkälaisia asuntoja on rakennettu. Se ei tarkoita, että ilman sijoittajien kysyntää asunnot olisivat olleet isompia ja menneet omistusasukkaille; taloja olisi vain rakennettu rutkasti vähemmän.

Se, että asunnot menevät sijoittajille, ei tarkoita, etteikö asuntoja olisi suunniteltu asukkaille – vuokralainenkin on asukas. Sijoittaja tietenkin haluaa asuntoja, jotka vastaavat asukkaiden toiveita. Toki sijoittajat monesti kaihtavat riskiä: hankitaan sitä, mikä menee varmasti vuokralle. Nykyisillä markkinoilla se on yksiö hyvällä sijainnilla. Tämä ei tarkoita, että sijoittajat jotenkin absoluuttisesti rakastaisivat yksiöitä. Jos asuntokanta olisi reagoinut vahvemmin muuttuvaan väestörakenteeseen (yksinasuvien osuus) ja preferensseihin (keskustasijainnin merkitys) ja tuottanut näihin tarpeisiin ylitarjontaa, sijoittajien suosikkituote saattaisikin olla perheasunto. Näin markkinat toimivat.

Asumisen laadusta käydyn keskustelun suurin ongelma ei kuitenkaan ole sijoittajien syyttely tai laadun epämääräinen määritelmä, vaan sen uhriuttava sävy. Puheenvuoroista voi saada käsityksen, että yksiön asukas on ”sijoittajavetoisen rakentamisen” koppiin pakottama uhri. Kun maan suurimman päivälehden pääkirjoituksessa ihmetellään ihmisten halua muuttaa yksiöihin ja vihjataan, etteivät ne ole ”oikeita asuntoja”, keskustelu on selvästi erkaantunut kauas monen kaupunkilaisen arkitodellisuudesta. Asukkaille yksiö ei välttämättä ole ”koppi”, ”koppero” tai ”kotilo”, vaan koti. Samalla kun asiantuntijat kritisoivat nykyisiä asuntopohjia laaduttomiksi, uusien asuntojen ostajat antavat niille hyvän arvosanan. Vastaako kritiikki asukkaiden itsensä kokemusta? On hyvä muistaa, että kalliin keskustayksiön ostanut tai siinä vuokralla asuva olisi samalla rahalla voinut valita isomman asunnon kauempaa – mutta ei valinnut.

Opiskelija-asumisen parissa työskentelevälle yksiöihin kohdistuva kritiikki tuntuu erityisen nurinkuriselta. Joudun tämän tästä puolustelemaan, että opiskelijallakin on oikeus asua yksiössä. Samaan aikaan toisaalta saa lukea, kuinka yksiö on kodiksi sopimaton koppi. Monelle opiskelijalle 25-neliöinen kohtuuhintainen opiskelijayksiö on jonotuksen tulos ja toiveiden täyttymys.

Erkaantuvat asumisen tavat voivat olla osasyy keskustelun uhriuttavaan sävyyn. Jos ei kykene ymmärtämään toisen tyystin erilaisia asumisvalintoja, on luonnollista selittää ne abstraktilla ulkopuolisella pakolla: sijoittajavetoinen rakentaminen ja pahat markkinavoimat. Kukaan ei ole täysin vapaa omien asumiskokemustemme vaikutuksesta, mutta ongelmaksi asia muodostuu, jos omia asumistoiveita yleistetään näennäisneutraaleiksi hyvän asumisen kriteereiksi. Eija Hasu nostaa tämän esiin väitöskirjassaan (2017, s. 176):

”Päädymme huomaamattammekin ammentamaan tulkintoja omista ja lähipiirimme kokemuksista, olimme sitten gryndereitä, kaavoittajia, tutkijoita, kiinteistönvälittäjiä tai päättäjiä. Ongelmallista on, jos oman kontekstimme pohjalta muotoutuvat uskomukset ja oletukset heijastuvat toimintaan ja päätöksentekoon sekä ”hyvän” asumisen määrittelyyn.”

Asumisen laatukäsityksissä vaikuttaisi myös olevan kasvava juopa asiantuntijanäkemysten ja markkinakäyttäytymisen välillä – ja ehkä myös suhteessa asukkaiden kokemaan. Asiantuntijapuheenvuoroissa suomitaan sitä, mille on eniten kysyntää, eli yksiöitä. Mistä ero asiantuntijanäkemysten ja markkinakäyttäytymisen välillä sitten juontuu? Asiantuntija voi osata arvioida sellaisia tekijöitä, joita kuluttaja ei pysty eikä tarvitsekaan pystyä. Täysin toimintakykyinen ei välttämättä osaa arvostaa asunnon esteettömyyttä ennakolta, mutta se voi osoittautua elintärkeäksi, kun ikää karttuu ja toimintakyky heikkenee. Asunnonetsijä arvostaa asuntoja, joka vastaa omia tunnistettuja tarpeita, ja johon omat huonekalut sopivat. Asiantuntija osannee katsoa pidemmälle: miten sama asunto taipuu erilaisiin käyttöihin ja kuinka monella tavalla se on kalustettavissa. Siksi asiantuntijapuheenvuorot ovat arvokkaita. Vähintäänkin siksi, että ne antavat peilin, jota vasten kuluttaja voi reflektoida omia asumisen valintojaan ja siten kehittää ymmärrystään. Toiveensa tunteva kuluttaja on toimivien markkinoiden edellytys.

Samalla on tärkeä pitää mielessä, mitä varten asumista kehitetään: asukkaan parhaaksi. Siksi on vältettävä keskustelua, jossa asukkaalle suodaan vain uhrin rooli. Erilaiset rakenteet toki vaikuttavat ihmisten asumisvalintoihin, mutta asukkaat ovat aktiivisia toimijoita, eivät tahdottomia ajopuita. Jos jonkun valinnat poikkeavat siitä, mitä itse mieltää laadukkaaksi asumiseksi, ei se välttämättä tee tästä ”markkinavoimien” uhria. Tämän ymmärtämiseksi on nostettava katse asuntopohjista asumiseen: vastaavatko asukkaiden kokemukset viimeaikaisen asuntokritiikin maalaamaa synkkää kuvaa? Onko yksiön asukas omasta mielestään uhri?

Lähteet:
Hasu, E. (2017). Asumisen valinnat ja päätöksenteko paljastettuina:” Mitä kaikkea me ei tajuttukaan kun tähän muutettiin ja mökistä luovuttiin”. Väitöskirja, Aalto-yliopisto. Saatavissa: https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/25253/isbn9789526073279.pdf?sequence=1&isAllowed=y